Amerikkalaisilla on kaksi, ehkä universumin kauheinta taidemuotoa: 1) kantri-musiikkia, 2) musikaalit. Molemmilla on yhteistä yksi asia: niitä kohdatessaan pakokauhu, mieliala-häiriöt ja väkivaltaisuus nousevat pintaan, yhtä aikaa.

Jopa Tim Burton on onnistunut vetämään maton kaikelta mahdolliselta uskottavuudeltaan alta, tekemällä väkivaltaisen musikaalin. Helvetti, jos minä haluan kuunnella musiikkia, minä kuuntelen musiikkia. Elokuvaa katsoessa EN halua, että joku alkaa joikaamaan jotain paskaa kappaletta, joka muka vie elokuvan juonta eteenpäin. Helvetti! Jos kirjoittajilla ei ole muuta ideaa, millä kuljettaa juonta, kyseiset kirjoittajat voitaisiin lopettaa saman tien kärsimyksiltään, etteivät muut joutuisi heidän takiaan kärsimään.

Pahinta on, että lähes kaikissa jenkkien piirretyissä on pakko ruveta jossain vaiheessa joikaamaan. Eikö tunteita muka pysty ilmaisemaan muuten, kuin turhanpäiväisellä itkemisellä? Helvetin ärsyttävää!

Ja nyt mikä pahinta, tarjolle on tullut Mamma Mia! elokuva. Mitä helvettiä joku ajattelee? Mikä tekee jostain Abbasta niin paljon parempaa kuin muusta musiikista? Kauheaa vinkumista, jolla ei ole mitään syvempää pointtia. Seuraavaksi varmaankin saamme Enter Sandman -musikaalin, jossa vedetään poppi-versioita Metallicasta. Kiitoksia tästäkin mielikuvasta, Hollywood!